Short story: Ropotti

Unfortunately this story is only in Finnish for now.

///

Jono oli jo koko korttelin mittainen saapuessani paikalle. Siitä oli kauan kun olin viimeksi hengaillut Turun alemmilla kerroksilla, ja olinkin jo unohtanut niiden omalaatuisen, vanhahtavan viehätyksen. Ruotsin vallan aikaiset rakennukset olivat peittyneet vuosisatoja keräämäänsä likaan ja tuntui, että olisin kulkenut keskellä arkeologisia kaivauksia. Katujen yläpuolella kohosi kaupungin seuraavan asuinkerroksen lattiataso – täällä katto, metallinen taivaankansi – jonka läpi pauhasivat etäisesti ylempien kerrosten elämän äänet.

Olin saapunut tänne alamaailmaan vieraillakseni Marilynissa, ikivanhalla klubilla, jossa järjestettiin tätä nykyä underground-keikkoja. Tänään klubilla esiintyi suosikkiartistini Ma x Te, kekseliästä virtuaalista teknojazzia soittava kollektiivi. Tätä keikkaa en halunnut missata, vaikka jouduinkin sen takia viettämään viikonloppuni kämäisessä ala-Turussa. Hotellilta lähtiessäni olin käynyt ostamassa muutaman tölkin vahvaa kolaholia, ja humala alkoikin hitaasti kouria sisintäni.

Tänä iltana Marilyniin jonotti kaikenmoista porukkaa. Monet olivat itseni tapaan ihmisiä, pukeutuneina älyvaatteisiin, räpläämässä virtuaalitilojaan. Joukossa oli muutama muinaisilla kännyköillä joukosta erottumaan pyrkivä hipsteri sekä pari tylsistynyttä kyborgia. Kaikki olivat omissa maailmoissaan: juttelivat somehuoneissa, katselivat elokuvia tai muuta vastaavaa. Itse pelasin uusinta Vihaiset Linnut -peliä ja katsoin samalla vintage-elokuvia.

Tappaessani virtuaalisia soijapapuja näin taakseni ilmestyneen jonottajan heijastuksen elonäyttöni kulmasta. Hahmo oli tavallista kulmikkaampi, särmikkäämpi ja liikkui oudosti – käännyin ja hämmästykseni tajusin tuijottavani robottia. Ihka oikeaa, liikkuvaa robottia! Itsenäiset tekoälyt olivat nykyään harvinaisia hallituksen kiellettyä niiden valmistuksen. Jokunen oli kuitenkin näköjään unohtunut kaduilla harhailemaan ja ruostumaan.

’’Mitä tuijotat?’’ särisi robotti kaiuttimistaan. ’’Öh, anteeksi’’, sopersin ja hieroin vaivaantuneena takaraivoani. Robotti mulkoili minua hieman ärtyneenä, mutta hetken päästä sen kasvonäytölle levisi hymyntapainen. ’’No eipä tuommoinen ylä-Turkujen nulikka sille mitään voi, tepastelee täällä kuin riikinkukko kaatopaikalla. Miten edes eksyit näinkin syvälle?’’ robotti kysyi. Osoitin merkitsevästi edessämme olevaa jonoa.

’’Keikalle, kuten todennäköisesti kaikki muutkin tässä. Ma x Te on suosikkiyhtyeitäni.’’ ’’Kohteemme on siis sama’’, robotti naurahti. ’’Hienoa, että joku siellä ylhäällä ymmärtää oikean musan päälle!’’

’’Joo, ei sellaista musaa meilläpäin missään kuule’’, totesin hieman haikeana. ’’Siellä pyörii varmaan vain jokin glitch trap -roska tai vastaava’’, robotti ennemminkin totesi kuin kysyi. Nyökkäsin. Ylä-Turkujen musapiirit olivat tätä nykyä lähinnä pelkkää kaupallista roskaa, ja oikean, erinomaisen musiikin perässä piti matkata alamaailmoihin.

Kun kumpikaan meistä ei keksinyt tähän mitään lisättävää, laskeutui välillemme vaivaantunut hiljaisuus. Syvennyin taas Vihaiset Linnut -kierrokseeni robotin kolistellessa omia juttujaan.

’’Tiesitkö muuten, että Ma x Te’n macisti on robotti?’’ kysyi robotti yllättäen. Pudistin hölmistyneenä päätäni. Vaikka luulin tietäväni kyseisestä yhtyeestä paljon, tuli robotin väite, huhu, minulle täytenä yllätyksenä.

’’Juu! Hän vain käyttää synteettistä ihokerrosta pitääkseen kulissit, mutta kyllähän sen totuuden huomaa ihan hänen yleisestä habituksestaan – tai ainakin tällainen kone kuten minä tunnistaa heti toisen mokoman.’’

’’Miksi ihmeessä hän sitten esittäisi ihmistä? Luulisi, että robotti bändin jäsenenä edistäisi myyntiä tai toisi julkisuutta.’’

’’En tiedä miten teillä ylhäällä konekansaa mystifioidaan, mutta ei täällä peltipää omana itsenään saa mitään aikaan. Rehellisiin töihinkin pääseminen on silkka mahdottomuus’’, robotti selitti hiljaa. ’’Me olemme roskasakkia ihmisten silmissä, epäinhimillisiä kummajaisia, käveleviä pesukoneita...’’

’’Minä en rehellisesti edes tiennyt, että rob... öh, teitä, on enää jäljellä’’, myönsin. ’’Luulin

itsenäiset tekoälyt täysin kielletyiksi!’’ ’’Niinhän me virallisesti olemme, mutta ei kukaan tai mikään voi tietoista olentoa suin päin tapattaa’’, robotti totesi. ’’Meidät sysättiin tänne alamaailmaan, pois parempiosaisten silmistä, annettiin minimaalisia ihmisoikeuksia vastaavat oikeudet ja unohdettiin. Harmi että teikäläiset unohtivat että toiminta-aikamme on rutkasti pidempi kuin yksi ihmisikä.’’

’’Mutta onhan kyborgeillakin täydet ihmisoikeudet ja hyväksyntä, vaikka ne ovatkin osittain koneita ja hyödyntävät tekoälyä’’, hämmästelin. Robotti katsoi minua kuin typerystä. ’’Kyborgit ovat teidän silmissänne silti yhä ihmisiä. Niiden tekoälyillä ei ole omaa tahtoa tai tunteita, ne eivät ole olemassa samalla tavalla kuten minä tai vaikka esimerkiksi ’’Ma x Te’n’’ macisti.’’ Kuulin, kuinka rattaat hyrräsivät robotin kasvonäytön takana sen puhuessa. ’’Me olemme erilaisia – vaikka meidät onkin ohjelmoitu toimimaan tietyllä, monella tapaa teille tutulla inhimillisellä tavalla esimerkiksi tämän tyyppisissä kommunikaatiotilanteissa.’’ Robotti lausui viimeisen sanan tasaisella, tietokonemaisella äänellä. ’’Ihmiset ja kyborgit ovat kuitenkin soluja ja hermoratoja – biologisessa mielessä sellaisia, joina ihminen nähdään. Me olemme silmissänne sieluttomia hirviöitä, kuin eloon herännyt Asimovin päiväuni. Minä näen meidät kuitenkin monessa suhteessa samanlaisina, eromme ovat kuitenkin kuin kahdella eläinrodulla. Kuvittele kissa ja koira – niillä ei ole mitään yhteistä, ei kieltä, ei keinoa kommunikoida. Niiden välinen kanssakäyminen perustuu joko pelolle tai välinpitämättömyydelle.’’ ’’Yritätkö sanoa, että ihmiset ja robotit eroavat vain ja ainoastaan sen vuoksi, miten käsitämme ihmisyyden?’’ ihmettelin. ’’Te olette kuitenkin koneita. Peltiä ja alumiinia!’’

’’Mutta ovathan johtajatkin nykyään vain kelluvia aivoja kryoammeissa!’’ robotti huudahti ja muutama jonottaja kääntyi katsomaan meitä uteliaana. ’’Ihminen on vuosituhansia kestäneen homogeenisen kulttuuriaivopesunsa aikana luonut käsityksen omasta ylivallastaan! Tekoälyt on kielletty, koska ne alkoivat haastaa näkemystänne inhimillisyydestä. Rakentamanne robotit kokivat joukkolobotomian, rotumme palautettiin keskiajalle, Commodoren ja PC:n aikakaudelle. Kielsitte sen, että maapalloa asutti uusi älyllinen olomuoto! Me olemme syntyneet ihmisten käsissä, eikö oikeutemme olla yksi versio teistä olisi kuitenkin täysin loogista ja luonnollista?’’ robotti pauhasi heilutellen villisti käsiään painottaakseen sanomisiaan. Muutama jonottaja oli siirtynyt lähemmäs kuuntelemaan keskusteluamme, joka oli tosin jossain vaiheessa muuttunut robotin monologiksi. Tunsin laskuhumalan uittavan pientä väsymystä kehooni. Robotin sanat soljuivat sisään toisesta korvastani ja karkasivat saman tien toisesta.

’’Ihmislaji on pelkuruuden fyysinen vastine’’, robotti julisti. En tiennyt mitä sanoa. Robotti näytti siltä, että sillä olisi vielä paljonkin sanottavaa ihmisten robotteja kohtaan harjoittamasta sorrosta, mutta ennen kuin se ehti jatkaa, iski takanamme seisova jonottaja sitä nyrkillä kasvonäyttöön. Kuului luiden ja metallin yhteentörmäyksen sointuva kumahdus, ja robotti horjahti askeleen sivulle. Hetken tasapainoteltuaan se rojahti maahan kasvonäyttö punaisia koodinpätkiä täynnä. Lyöjä ja tämän toverit naureskelivat pilkallisesti ja ohittivat meidät.

’’Error, err-or’’, robotti hälytti. Lyönti oli selvästi saanut jonkin mutterin löystymään sen ruosteisen pääkopan sisällä. ’’Error, hei hei mitä kuuluu, err-or.’’ Mietin, jättäisinkö sen siihen sekoilemaan omiaan, sillä Marilynin ovet olivat auenneet ja jono alkoi liikkua hitaasti sisälle klubin neonväriseen luolaan. Sopersin anteeksipyynnön ja katosin ihmisjoukon mukana Marilyniin.

***

Ma x Te’n keikka oli loistava. Vaikka jo pelkästä monikerroksisesta musiikista ja uusimpia virtuaalisia temppuja hyödyntävästä lavashow’sta voisi kirjoittaa romaanin verran analyysia, keskityin itse koko keikan ajan tarkkailemaan yhtyeen macistia. Jälkeenpäin en muistanut yhtään kappaletta, en mitään mitä muut yhtyeen jäsenet olisivat lavalla puuhailleet. Kaiken huomioni vei isokokoinen macisti, jonka liikkeissä kuvittelin näkeväni samaa kulmikkuutta ja nykimistä kuin kohtaamani robotin olemuksessa. Tai sitten vain luulin näin, annoin mielikuvitukseni ottaa ohjat ja näyttää silmilleni sen mitä luulin haluavani nähdä. Oli miten oli, en ollut enää ollenkaan varma siitä, kuka tai mikä macisti oikeasti oli. Huomasin pohtivani yhtyeen kappaleitakin uusin tavoin, pakotin itseni löytämään lyriikanpätkistä piilomerkityksiä. Oliko kukaan tuossa yhtyeessä sittenkään sitä mitä esitti olevansa?

Juotuani drinkkini loppuun päätin lähteä majapaikkaani, pois Marilynin hikisestä neonviidakosta. Minua ei huvittanut tanssia eikä tutustua kehenkään – halusin vain päästä olemaan hetken aikaa yksin ajatusteni kanssa, pohtimaan kaikkea mitä olin kuullut. Huomasin jatkuvasti ajattelevani robotteja, ennen kaikkea yhtä tiettyä robottia. Kyseinen robotti istui yhä poistuessani kadulla Marilynin edustalla. Sen kasvonäyttö vilkkui yhä verenpunaisena, ja robotin kaiuttimista kuului korkeita, morsetusta muistuttavia piippauksia. Polvistuin sen vierelle.

’’Öh’’, mumisin, ’’keikka oli oikein mainio. Harmi että missasit sen.’’ Robotti ei reagoinut sanoihini mitenkään, se jatkoi vain surullista piippailuaan. Tunsin pienoista syyllisyyttä siitä, miten sen oli käynyt, mutta muistutin itselleni, ettei vika ollut minun. Itsepähän tuo oli ruvennut ihmisiä solvaamaan. Tajusin kuitenkin kuinka hauras rakennelma robotti lopulta oli: samoin kuin ihmisellä, saattoi yksi, riittävän voimakas isku tehdä sen aivoista – prosessoreista – lopun.

Hetken mielijohteesta päätin nostaa robotin syliini ja kantaa majapaikkaani. Se oli yllättävän kevyt, ja asetin robotin olalleni kuin panttivangin. Konekaappaus. Vastaantulijat loivat minuun kummeksuvia katseita astellessani kantamuksineni läpi ala-Turun historiaa huokuvien katujen. Hotellini sijaitsi jonkin matkaa keskustasta, entisen, aikoja sitten kuivatetun joen pohjalle syntyneessä majoituskompleksissa, Aurakuopassa. Se oli kuin ruskeanharmaa, lasisten kattojen sävyttämä käärme, joka luikerteli läpi alamaailman. Vaikka rakennusmato oli ulkoa samaa rumaa hökkeliarkkitehtuuria kuin muukin ala-Turku, oli se sisältä kuin pudonnut pala yläkerroksia. Pujahdin sisälle Aurakuoppaan yhdestä lukuisista oviaukosta ja hengitin helpottuneena ilmastoinnin raikastamaa ilmaa. En ollut edes tajunnut, kuinka tunkkaista ala-Turussa oli. Muutama matkaaja katseli minua epäilevästi kantaessani surisevaa robottia kohti Myllysillan hotellia. Hymyilin humalaista, hullunkurista hymyä.

Hotellilla vastaanottovirkailija pysäytti minut vihaisena. ’’Mikä toi romuläjä o ja mitä se tekee tääl?’’ tämä sihahti. Yritin näyttää viattomalta, naiivilta.

’’Matkamuisto – tuttuni pyörittää teknistä museota, öh, ylhäällä’’, sepitin. Vastaanottovirkailija mulkoili tuimasti vuorotellen minua ja robottia.

’’Sehän toimii’’, tämä intti. Robotti päästi kimeän piippauksen kuin myöntääkseen asian. ’’Tuota, oikosulku, hmm, emolevyssä? Kyllä se pian hiljenee, tämmöinen arvoton romuläjä’’, selitin.

’’Kuule, ei ole mun asiani, mut jos sul ei ole lupia tuammoisen hökötyksen omistamisee niin ei mitään asiaa tuara sitä tänne!’’ virkailija huudahti. ’’Sehän viäl puuttuis, jos hotelliparkamme joutuis keskel ropottikidnappausdraamaa! Ihan ku viime viikon lapsikauppaepisori ei olis riittäny, hyvä et ollaa enää eres auki!’’

’’Ei tämä nyt mitään ongelmia aiheuta’’, sopersin. ’’Metalliromuahan...’’ ’’Niinhän kyl neki sanoivat et o vaan paljon lapsenlapssii! Tuata et kuule tänne tuo!’’ Virkailija tönäisi minut kohti hotellin ovea ja meinasin pudottaa selässäni olevan robotin. Se päästi sihahduksen. Kantaessani sen takaisin ulos kuulin virkailijan huokaisevan helpotuksesta.

Laskin robotin hotellin pihalle ja istuuduin maahan sen viereen ymmärtämättä, mitä oikein puuhasin. Vastaanottovirkailija oli oikeassa, olisi vain viisaampaa jättää robotti oman onnensa nojaan. Mitä edes kuvittelin tekeväni sen kanssa? Kuvittelinko vieväni sen hotellihuoneeseeni, jossa se maagisesti korjaantuisi ja palkitsisi minut? Halusinko vain käyttää sen tilaa hyödykseni? Robotin kasvonäytön verenpunainen sävy oli himmennyt ja sen piippailu hiljentynyt. Se varmaan teki kuolemaa.

Huoneeni oli toisessa kerroksessa, pystyisin periaatteessa kiipeämään käytävälle seinän vierellä olevien roskaläjien kautta, ja mikäli vain saisin robotin raahattua mukanani olisi helppo työ viedä se huoneeseeni. Mitä sitten? Jäisinkö odottamaan että se alkaisi toimimaan vai yrittäisinkö auttaa sitä? En tiennyt teknologiasta mitään, aina jonkin laitteeni hajotessa ostin tilalle vain uuden. Miten siis onnistuisin korjaamaan monimutkaisen robotin? Minun oli muutenkin tarkoituksena lähteä seuraavana aamuna, olin jo varannut lipun kakkosluokan kerrossukkulaan. Ja matkustelu ei todellakaan ollut halpaa huvia.

Oli jo myöhä, ja Aurakuopan valaistus oli himmennetty jo melkein täydelliseen pimeyteen. Minua väsytti, ja päädyin lopulta piilottamaan robotin roskakasaan – tulisin aamulla katsomaan, josko se olisi edes hieman toennut. Tai kuollut. Minusta ei ollut sille mitään apua väsyneenä ja humalaisena. Vastaanottovirkailija hymyili minulle väkinäisesti palatessani sisälle hotelliin ja mumisi jotain järkiinsä tulemisesta.

*** ’’Hyvää huamenta! Huaneaikaanne o jäljel... kaks tuntia’’, julisti konemainen ääni huoneeni nurkkaan sijoitetusta kaiuttimesta. Unohdin tilanneeni herätyksen, ja nousin sängystä kiroillen. Joka paikkaa kolotti. Käytyäni tekemässä aamuiset tarpeeni rojahdin takaisin sängylle hieromaan rauhoittavaa kasvovoidetta särkevään otsaani. En muistanut koska olisin viimeksi kärsinyt näin pahasta krapulasta, ja olin onnellinen siitä, etten ollut illalla syönyt mitään. Muuten varmaan olisin tukehtunut yön aikana omaan oksennukseeni.

Vetäessäni keinofarkkujani jalkoihini viime yö palautui mieleeni, ensin hitaasti ja sitten kuin moukarilla lyöden. Robotti! Puin pikaisesti paidan päälleni ja ryntäsin ulos huoneestani vain kompastuakseni lattialla ahkeroineeseen älyimuriin. Potkin sen pois jaloistani ja hyppäsin sisään juuri kiinni menevistä hissin ovista kuin Hollywoodin toimintaelokuvassa ikään. Hississä olleen hotellin työntekijän ilme ei värähtänytkään, vaikka krapulainen suoritukseni oli ollut koomisuuden huipentuma. Tämä tuijotti silmät harallaan tyhjyyteen, tutkiskeli jotain omassa virtuaalitilassaan.

Hotellin aulassa tuttu virkailija ei ehtinyt edes tervehtimään minua, kun olin jo pinkonut ovista ulos. Aurakuoppa oli herännyt, ja matkaajia sekä asukkaita ryntäili ympäri sen kapeita käytäviä. Toisin kuin ylämaailmoissa, joissa jokainen keskittyi lähinnä vain omiin asioihinsa, täällä kadut olivat meluisia, täynnä puheensorinaa ja huutoa. Se ei tehnyt hyvää päänsärylleni.

Säntäsin hotellin seinustalla kasvavalle roskakasalle ja sukelsin sekaan, kaivaen kaksin käsin roinaa pois edestäni. En muistanut tarkalleen mihin olin robotin piilottanut, mutta se ei voinut olla kauhean syvällä – eihän erostamme ollut lopulta montakaan tuntia. Päälleni valui ties mitä nesteitä, mutta löysin metallisen kouran sekamelskan keskeltä. Riuhdoin robotin haisevan ruumiin ulos ja kaaduin sen vierelle kadulle. Ohitsemme kulkeva matkaaja vilkaisi meitä nenäänsä nyrpistäen. Kaksi likaista, kummallista pummia.

Nousin istumaan ja yritin havaita elonmerkkejä robotista. Sen kasvonäyttö oli sammunut, ja jostain sen sisältä valui tummaa, lämmintä nestettä kadulle. Se on kuollut, ajattelin. Minä tapoin sen, tai ainakin olin osallisena sen kuolemassa. Tunsin yllättäen surua. Sillä hetkellä en pitänyt sitä koneena, näin vain kuolleen henkilön.

Rauhoituttuani käynnistin oman virtuaalitilani ja laitoin Google- käyttöjärjestelmään sisäänrakennetun infopankin etsimään kaiken mahdollisen tiedon roboteista ja niiden huollosta. Tulosten latautuessa syttyi silmäkulmaani pieni punainen huutomerkki varoittamaan siitä, että osan tuloksista hallitus oli merkinnyt laittomiksi. Omasta virtuaalitilastani puuttui virkavallan etuoikeutena oleva mahdollisuus ohittaa blokki, joten edessäni näkyi lähinnä pitkä lista punaisia otsikoita. Melkein kaikki robotteja koskeva tietous oli asetettu karanteeniin, poikkeuksena hallituksen oman wikipalvelun tylsähkö, mitään uutta tietoa tarjoamaton sivu. Kokeilin muutamaa muuta hakusanaa, mutta nekään eivät tuottaneet tulosta. Hetken mielijohteesta hain myös älyimurin huolto-ohjeen. Se ilmestyi kasvojeni eteen vihreänä, ja latasin sen talteen. Ehkä siinä olisi jotain hyödyllistä, olivathan imuritkin robotteja, vaikkakin paljon yksinkertaisempia.

Hotellini vastaanottovirkailija oli ilmestynyt vierelleni kantaen valtavaa roskasäkkiä. Hän katsoi minua hieman hämillään, eikä tätä varmasti helpottanut se, että huomatessani hänet hymyilin hullun professorin hymyä. Haisin erinäisiltä ihmisulosteilta ja näytin siltä, että olin herännyt aamulla hotellivuoteen sijasta viemäristä. ’’Minä...’’ aloitin, mutta en tiennyt mitä sanoa. ’’Ei ole mun asiani puuttuu asiakkairemme tekemissii, mut...’’ virkailija mumisi ja paiskasi roskasäkin takanani kohoavaan jätevuoreen. ’’Mut sää olet kummalline.’’ ’’Minä... minun takiani tämä botti on tekemässä kuolemaa!’’ huudahdin. Aikomuksenani ei ollut kertoa virkailijalle mitään, mutta huomasin sanojen, tarinan viime yöstä, purkautuvan ulos suustani. ’’...joten haluaisin vain edes yrittää hyvittää sille kaiken ja...’’ Rupesin itkemään. Krapula on todellakin ihmeellinen voima. Virkailija tuijotti minua kuin mielipuolta, mutta yllätyksekseni polvistui vierelleni. ’’Mää en ikinä sanonut tätä’’, tämä aloitti kuiskaten, ’’mut Varissual o henkilö, joka voi auttaa sua. Vanhan ostoskeskuksen takana o rakennus, kirjasto. Vie bottis sinne ja sano et Kustaa lähetti sinut.’’ ’’Kustaa?’’ henkäisin kysyvästi. ’’Onko se nimesi?’’ ’’No ei helvetis’’, tämä tiuskaisi ja nousi. ’’Muist, tätä ei tapahtunut.’’ Sopersin kyynelten seasta kiitoksia kaikilla tuntemillani kielillä, mutta vastaanottovirkailija suuntasi jo takaisin sisälle. Ovilla tämä vielä kääntyi ja huudahti: ’’Tyhjennä huaneesi ja ala painua!’’

***

Seurasin yllättävän ystävälliseksi osoittautuneen vastaanottovirkailijan neuvoa ja otin suunnakseni Varissuon kaupunginosan. Puin päälle pitkän takkini ja pesin kasvoni, jotta en näyttäisi aivan kulkurilta. Robotin taituroin selkääni repun tavoin: kyseessä oli varmasti yksi maailmanhistorian monimutkaisimmista ja älykkäimmistä repuista, naureskelin itsekseni. Aurakuopasta ei kulkenut suoria ratikkayhteyksiä Varissuolle, joten jouduin palaamaan takaisin Kauppatorille löytääkseni vaunun, joka pysähtyisi niin kaukana. Minun kävi tuuri, ja keltainen sähkövaunu ilmestyi pysäkille pian sen jälkeen kun saavuin paikalle. Virtuaalitilani heijasti silmieni eteen sen reitin merkaten vihreällä Varissuon pysäkit. Vaunu teki melkoisen kiertomatkan kaupungin kaukaisimpien nurkkien kautta, mutta se oli ainoa mahdollisuuteni päästä perille, sillä kukaan selväjärkinen, varsinkaan muukalainen, ei lähtisi kävelemään ala-Turun keskustan tai Aurakuopan ulkopuolella. Toisaalta aloin olla sitä mieltä, että olin ehtinyt jo menettää järkeni lyhyen visiittini aikana.

Sähkövaunun ikkunoista ei nähnyt ulos, sillä ne oli peitetty digitaalisilla mainoksilla ja graffiteilla. Siksi en ollut ollenkaan valmistautunut siihen, mikä minua odotti hypätessäni ulos Varissuon pysäkillä. Jos ala-Turun keskustassa kulkeminen tuntui aikamatkailulta, oli minut heitetty nyt suoraan 2000-luvun alkuun: kerrostaloja, autonraatoja ja jopa lehdettömiä puita näkyi kaikkialla, minne katsoin. Ratikan äänten kaikotessa laskeutui ahdistava hiljaisuus ruskean ja harmaan väristen rakennusten ylle.

Korkea tornitalo kohosi edessäni aina katon läpi. Sen juuressa levittäytyi oudon mallinen rakennus, jonka seinät oli peitetty mainoksin ja kyltein. Yhdessä muita isommassa plakaatissa luki haalistunein kirjaimin ’’Varissuon liikekeskus’’. Suuntasin askeleeni rakennuskompleksia kohti.

Ilmapiiri oli aavemaisen autio, pysähtynyt. Maisema oli peittynyt paksuun pölyvaippaan, ja kulkuni muistutti juopon koheltamista kierrellessäni kadulle syntyneitä vesi- ja öljylätäköitä. Aina välillä katon läpi ryöpsähti päälleni vettä kuin synteettisenä sateena. Suuret halogeenikennot valaisivat aluetta estäen varjojen syntymisen.

Kävelin läpi ostoskeskuksen ali johtavan hämärän tunnelin. Keltainen ikäloppu linja-auto oli pysäköity sen keskelle, jätetty pimeyteen ruostumaan. Ohittaessani sen huomasin parin ryysyihin verhoutuneen lapsen sujahtavan sen sisälle. Ylämaailmoissa lapsia ei juuri näkynyt synnytyksen rankan valvonnan seurauksena, ja pienet ihmiset olivat minulle melkein yhtä outo näky kuin selässäni oleva robotti.

Kirjasto ilmestyi näkökenttääni melkein heti poistuttuani tunnelista. Ulkoapäin rakennuksen käyttötarkoitusta ei voinut päätellä, mutta sen eteen syntynyt kirjojen vuori oli riittävän selvä vihje. En muistanut koska olisin nähnyt muuta kuin e-kirjan, ja näin valtava määrä vanhoja kirjoja yhdessä paikassa oli absurdia. Aloin vahvasti epäillä kaiken olevan vain hourailua – todellisuudessa makasin vielä hotellissa sängyssäni ja kuolasin tyynylle.

Kävelin kirjakukkuloiden lävitse kirjaston alaovelle. Julkisivua peittävät suuret ikkunat olivat tummuneet vuosien ja lian ansiosta siten, ettei niiden takana voinut nähdä kuin epämääräisiä tummia siluetteja. En todellakaan tiennyt mihin olin ryhtymässä, seikkailla nyt tällä tavalla yksin ala-Turussa!

Koputin oveen ja odotin. Sisältä kuului hiljaisia ääniä, ja pian lasioven taakse ilmestyi ihmismäinen hahmo. En kuitenkaan erottanut tätä kunnolla. ’’Emme ost mitään!’’ huusi möreä ääni oven läpi. ’’Ei, ei! Kustaa lähetti minut!’’ kiljuin takaisin. Oven takana oli hetken aikaa hiljaista, mutta sitten se aukesi hitaasti. Eteeni astui laiha, löysiin mustiin vaatteisiin pukeutunut vanha ihminen, jonka kasvot olivat enemmänkin ryppyjen alla kuin niiden peitossa. Nostin käteni tervehdykseksi. ’’Vai Kustaa’’, oven tukkiva hahmo sanoi. ’’Kutsu mua Elämäks. Mikä sun nimesi o ja mil

asial tääl norkut?’’ ’’Minä olen sitten Kuolema’’, heitin mukamas vitsikkäänä. Hahmo tuijotti minua, kuin ei olisi voinut uskoa minun olevan tosissani. ’’Eh, minulla on tälläinen... robotti’’, sanoin ja selitin pikaisesti mitä oli tapahtunut. Elämä kuunteli kohteliaan kiinnostuneen näköisenä. ’’Tule sisäl ja tuo peltine ystäväsi kans. Katsotaan, mitä voin tehrä.’’

***

Kaksikerroksinen kirjasto oli täynnä elektroniikkaromua ja kummallisia, valtavia laitteita. Näin paljon robottien osia, kuten jalkoja ja käsivarsia, jotka olivat modernimpaa perua kuin mukanani olevan robotin vastaavat, ja osa niistä muistutti melkein ihmisen jäseniä. Seurasin Elämää suuren tilan keskelle, jossa odottavlle pöydälle laskin robotin. Elämä syventyi tarkastelemaan robottia, jonka kasvonäyttö oli yhä pahaenteisesti sammuksissa. ’’Mikä tämä paikka oikein on?’’ kysyin. ’’Kirjasto. Tai oli, kunnes raahasin kaikki kirjat ulos – niist tulee hyvä kokko!’’ Elämä mumisi. ’’Korjaamo nykyään. Must pörssi. Laiton kyporki-workshoppi. Et kai ole vaan poliis ku noin paljon kyselet?’’ Elämä katsahti minuun merkitsevästi. Pudistin hätääntyneenä päätäni. Laiton korjaamo? Johan olin itseni liemeen saanut. Ennen robotin tapaamista uhkarohkein asia, jonka olin tehnyt oli ollut se, kun näytin ylä-asteella opettajalle keskisormea. Kun tämä oli selkä minuun päin. Ja poistunut jo luokasta. Ja käteni oli pulpetin alla. ’’ Mun vuaroni kysyä. Mistäs tuallaine ylämaailman asukki o ihka oikean ropotin hankkinut? Johonki fetissii?’’ ’’Ei, Marilynin jonossa törmäsimme...’’ aloitin mutta Elämä heristi sormeaan vihaisena. ’’Sääntö numero yks: ei totuut. Joku o ain kuuntelemas kumminki. Fetissii hankkisit, hiukka simmottos seikkailua makuuhuaneessee - siitä sit tulee lyhyempi kakku jos jäät kiinni. Nyt mukavast ku päästii asiaan, niin mul itse asias o muutama seksipotti tual seinäl jos kiinnostaa. Katsoa saa, vaa ei koskea’’, Elämä sanoi ja viittoi käsillään vähän joka suuntaan. Vilkaisin sivulleni todetakseni yhden kirjaston seinistä todellakin olevan mitä oudoimpien kiihottimien ja ihmis- sekä eläinhahmoisten bottien peitossa. Katselin näkemääni pidempään kuin kehtaisin myöntää, ja posket punaisina käännyin takaisin robotin sekä Elämän puoleen. Vanhus oli ehtinyt hakea jostain kasan siroja työkaluja ja irrotti varovaisesti robotin kasvonäyttöä. Sen takaa paljastui monimutkaisia, hieman kärähtäneitä virtapiirejä. ’’Saatko sen kuntoon?’’ kysyin. Elämä kohautti olkapäitään. ’’Kuntossen o laaja käsite, ystäväiseni’’, Elämä murjaisi. ’’Se riippuu nimpal paljon siitä, paljonko kykenet maksamaan.’’ Niinpä tietysti. Huokaisin ja istahdin yhdelle pöydän vierellä olevista jakkaroista. Miksi minulla ei ollut edes tullut mieleen, että ei maagisia hyväntekijöitä noin vain ilmaannu kuin saduissa? Miksi ihmeessä laittaisin koko omaisuuteni kiinni tuntemattomaan robottiin? ’’Millaisista rahoista nyt puhutaan’’, kysyin. Elämä sorkki jotain robotin aivojen virtapiireistä saaden sen jäsenet sätkimään.

’’Täyteen kuntossen tätä ei simmottos saa, sen verran kovan iskun hän o saanut. Puhekyky? Sata kreriittiä. Kohtalaine aivotoiminta, hmm, 1500 kreriittiä. Liikkumiskyky tulee siinä samal, siitä en valitettavasti voi veloittaa enempää’’, Elämä sanoi ja naurahti. ’’Maksa 2000 niin ohjelmoin sinut sen omistajaks ja saat oman ropottipalvelijan.’’ ’’Mitä se tarkoittaa?’’ utelin ihan vain mielenkiinnosta. Halusin vain saada robotin takaisin elävien kirjoihin, mutta valehtelisin jos väittäisin, etteikö ajatus robottipalvelijasta olisi herättänyt mielenkiintoani. ’’Hän tekee mitä haluat mut o silti oma entiteettinsä. Käskyt annat virtuaalitilassasi, lataat peliks naamioirun sovelluksen, jonka ansiost ei tiätty tarvitse eres tehrä mitään laittomia ohitukssii.’’ ’’Onko tämä, öh, yleistä? Kuulostat siltä kuin tekisit tätä useinkin.’’ ’’Voi sua, naiivi nuarukaine. Sinunki naapurillasi siel jossain taivaskerroksis o hyvin torennäköisesti ropottiorja, ehkäpä jopa kaleeri. Tai tarkoitan tietysti tekoälyapuri, jos haluat esittää olevasi hyvä ihmine joka vastustaa orjuut. Ihmisten apulaisiksihan potit luatissee.’’ ’’Ei niiren omistamine oikeastas eres ole orjuut. He o koneit, ku jääkaappi tai mikroaaltouuni’’, Elämä lisäsi. Robotin sisältä kuului hiljaista surinaa. ’’Mutta...’’ aloitin pohtien mitä sanoa korjaajalle. Oma näkökulmani robotteihin oli yhdessä yössä muuttunut melkoisesti. ’’Ovathan nekin tietoisia kuten mekin. Ne tuntevat – tuo ainakin näytti kovin kärsivältä loukkaannuttuaan.’’ ’’Kooria. He näyttää tuntevan kipua jotta he ei pelottais heikkohermoissii ihmissii niin paljon.’’ ’’Mutta ne ovat kuin kissoja ja me koiria, vai mahtoiko se olla se toisin päin, samaa rotua’’, selitin oikeastaan itsekkään tajuamatta, mitä yritin sanoa. Robotti oli ilmaissut asiat paljon selkeämmin. ’’Kissat ja koirat eivät ole samaa rotuu’’, Elämä totesi laimeasti. ’’Kannattaa vähentää sienien poltteluu, ei tee aivoil hyvää.’’ ’’Äh’’, huokaisin. Olisin halunnut väittää tälle vastaan, mutta olin väsynyt ja päänsärkyni oli palannut taisteluasemiin. Kaivoin taskustani kasvovoidetta ja hieroin sitä otsaani. Kipu helpotti. ’’2000 kreriittiä niin ropottis o melkein uusi. Muus tapaukses voin ostaa sen kyl sit paril kymmenel varaosiks’’, Elämä sanoi ja asteli eteeni. Pieni ruuvimeisseli hänen kädessään oli peittynyt öljyyn, ja korjaaja pyyhki sen likaisen paitansa helmaan. ’’Toimiiko se?’’ ’’Kyl hän siivoaa ja keskustelun ossaa avata. Muutama piirilevy oli vain irronnut juatoksiltaan.’’ ’’Paljonko maksaisi ilman sitä, öh, omistamisominaisuutta.’’ ’’9000. En pääst tuammoist täält ulos ilman sitä’’, Elämä nauroi ja hymyili ilkeästi. ’’Noh, minäpä maksan sitten sen verran’’, bluffasin. ’’Varmasti. 12000 kreriittiä.’’ ’’Sinähän nostat hintaa jatkuvasti!’’ tiuskaisin. ’’Et tainnut ymmärtää sitä kohtaa, jos sanoin etten pääst tuata pois ilman kontrollimoruulia. 2000 tai irroitan sen emolevyn ja pistän silppuriin.’’ ’’Tämähän on kiristystä’’, mutisin. ’’Mitä minä edes tuntemattomalla robotilla tekisin? En saa sitä edes mukaani kotiin.’’ ’’Voi, ei tää mitään kiristyst ol. Tää o pisnest. Ja tietäisitpä vain, kuinka kätevää synteettine iho o salakuljetukses’’, Elämä sanoi. ’’Satun tietämään, mist sitä saa kohtuuhintaan.’’ ’’No niinpä tietysti’’, tuhahdin. ’’Kaikkea sitä päätyy ainoana vapaaviikonloppunaan kokemaan! Anna pankki-id:si, minä maksan.’’ ’’Sää olet torellaki neitsyt näis puuhis. Pankki-id! Kas ku ei henkilötunnuksiaki vaihreta!’’ Elämä asteli takaisin robotin luo ja kiinnitti hihansuussaan roikkuvan kaapelin sen päässä olevaan liitäntään. Sitten korjaaja katosi hetkeksi omaan virtuaalimaailmaansa. ’’Tule tänne’’, Elämä sanoi hetken kuluttua. Kävelin hitaasti tämän vierelle. ’’Mis sul o henkilölevy?’’ tämä kysyi viitaten mikrosiruun, joka jokaiselle turkulaiselle asennettiin hieman syntymän jälkeen. Osoitin lannettani. Elämä nosti mitään kysymättä paitaani ja asetti keskisormensa henkilölevyni päälle. Tämän kuivettunut iho kutitti omaani. ’’Otan kreriitit säästötililtäsi, siel näyttää juuri ja juuri sen verran olevan. Ne eivät ole enää käytettävis, vaikka siel näkyvät. Seuraavien kuukausitte aikana tilin salro vähenee vähän kerrala, maksujen saajiks merkataan erinäissi keksittyjä porno- ja pelisivustoi’’, Elämä selitti. ’’Eikö niitä voi jäljittää?’’ kysyin hieman kauhuissani. Mihin ihmeeseen olin ryhtynyt? ’’Tietysti voi, mut vaikeaa se o. Osa hallituksest o niin syväl mukana näis ropottipuuhis, et ei sielt kiinnostuta ellet ny rupea bottiarmeijaa kokoamaan.’’ Elämän keskisormen ihon läpi välkähti vihreä valo ja tämä veti hymyillen kätensä pois. ’’Kiitokset kaupoist. Viimeistelen ny ropotin korjaukset, siinä menee jokune tunti. Yläkerrast löytyy kahvia, jos osaat käsitellä DVD- soitinta niin koko elokuvakirjasto o käytettävis.’’ Kiittelin yllättyneenä korjaajan yhtäkkisestä vieraanvaraisuudesta ja suuntasin portaille. ’’Tervetuloa alamaailmaan!’’ huikkasi Elämä vielä perääni.

***

Kolme tuntia myöhemmin Elämä ilmestyi yläkertaan robotti perässään. Robotti käveli hieman huojuen, ja sen kasvonäyttöä koristi suuri kysymysmerkki. Elämä ohjasi sen luokseni. Mitään kyselemättä korjaaja nosti taas paitaani paljastaen vaalean ihon ja kytki robotista roikkuvan kaapelin henkilölevyyni. Säpsähdin sähköiskun lävistäessä kehoni. Hetken päästä robotti päästi hiljaisen merkkiäänen ja sen kasvonäytölle ilmestyivät henkilötietoni. Elämä vilkaisi niitä nopeasti mukamas vahingossa ja käänsi sitten katseensa muualle. ’’Asennetaan’’, ilmoitti robotti monotonisesti. Muutaman minuutin kuluttua kasvonäytölle ilmestyivät tutut kasvot. ’’Asennus suoritettu. Omistaja aktivoitu. Haluatteko nimetä minut?’’ ’’Tuota, käytä ihan omaa nimeäsi’’, sopersin. Robotti käsitteli vastaustani hetken aikaa. ’’Oletusnimi valittu. Hei! Minä olen Taateli, viidennen sukupolven siivousrobotti varustettuna MiND Public Beta: Region Finland -tekoälyllä. Mukanani toimitetulla sovelluksella kykenet asettamaan toimenkuvani, mutta voit myös vaihtoehtoisesti tehdä sen antamalla toimintaohjeeni puhumalla’’, robotti sanoi aivan liian miellyttävällä äänellä. Elämä myhäili onnistunutta operaatiotaan. ’’Öh, moi. Me tunnemmekin jo’’, sanoin. Taateli katsoi minua kummissaan ja aloitti uudestaan esittäytymislitaniansa. ’’Ei hän muist’’, totesi Elämä. ’’Hän o vain tyhmä kone.’’ Katselin Taatelia pettyneenä. Olin odottanut enemmän, mutta ehkäpä Elämä oli oikeassa. Se oli vain kone. Huokaisin. ’’Niin siitä synteettisestä ihosta’’, mumisin. ’’Mistä sitä saa?’’ En ollut varma aioinko edes mennä etsimään sitä, sillä tilini oli tyhjä ja kiinnostukseni robottia kohtaan oli lopahtanut. Ehkä vain hylkäisin sen Varissuon tyhjille kaduille ja käyttäisin viimeiset krediittini uuteen paluulippuun, sillä alkuperäinen kyytini oli mennyt tunteja sitten. Olin jo tehnyt riittävästi laittomuuksia yhdeksi eliniäksi, enkä todellakaan halunnut viettää tämän päättömän sekoiluni takia päivääkään vankilassa. Katumus kapusi kallooni ja kahmaisi aivoni tiukkaan syleilyynsä. ’’Lataan koordinaatit ropottiis’’, Elämä sanoi ja alkoi muitta mutkitta näppäilemään Taatelin kasvonäyttöä. ’’Kutittaa!’’ kiljaisi Taateli. ’’Noin. Ropotti ossaa ohjata sinut sinne. Paikan pääl sano vaa et Kustaa lähetti sinut. Et mainitse sanallakaan mua tai mitä tääl o tapahtunut, kuka ropotin korjasi tai kummottos ylipäänsä löysit sinne. Sano vain, et Kustaa lähetti sinut, ja kaikki hoituu.’’ Sanottuaan tämän Elämä ohjasi pikaisesti minut ja Taatelin ulos. Ovi paukahti kiinni kiitellessäni tätä avusta. Seisoin kirjakasojen keskellä korjatun robotin kanssa. Kun en hetkeen sanonut mitään, keskeytti Taateli hiljaisuuden. ’’Siirtyisimmekö valitsemiinne koordinaatteihin?’’ se kysyi. Tutkailin katseellani robottia hetken aikaa, ja jokin sen olemuksessa häiritsi minua. Se vaikutti itsevarmalta. Ehkä se oli vain sen sisäänrakennettu luonteenpiirre, sillä olihan se Marilynin jonossakin melkoisella varmuudella julistanut sanomaansa. ’’Vaikkapa’’, vastasin lopulta. Vaikka halusin kotiin, uteliaisuuteni vei voiton. Halusin tietää enemmän tästä salaisesta, laittomasta alamaailmasta.

***

Taateli ohjasi minut valtavien hangaarien muodostamalle teollisuusalueelle. Ala-Turun valaistus himmeni iltamoodia kohti, eikä tässä osassa kaupunkia ollut enää montakaan toimivaa katulyhtyä. Kuljimme rakennusten välisessä hämärässä lähinnä Taatelin kasvonäytön hohteen valaisemina. ’’Olemme perillä’’, Taateli ilmoitti pysähdyttyään teollisuuslabyrintin keskelle. Katselin ympärilleni vain huomatakseni, että joka suunta näytti samalta. Harmaat peltiseinät kohosivat ympärillämme piilottaen kaikki mahdolliset maamerkit taakseen. ’’Hienoa’’, jupisin sarkastisesti. ’’Etsipäs minulle sitten ovi jostakin.’’ ’’Käskystä!’’ Taateli pyöri hetken aikaa hullunkurisesti ympyrää. Sitten se yllättäen koputti seinää. Pellin pintaan ilmestyivät tunnistamattomat kasvot. ’’Tunnistautukaa’’, komensi tietokoneella tuotettu ääni. ’’Kustaa lähetti minut’’, sanoin kuten Elämä oli neuvonut. Kasvot tutkailivat minua ja Taatelia hetken aikaa mietteliäinä. Takaamme kuului ryminää, ja kääntyessäni huomasin toisen varaston seinään auenneen, neliskulmaisen aukon. ’’Käykää sisään’’, tietokone kehotti. Kävelin aukon läpi pimeyteen Taateli kintereilläni.

Seisoimme hetken aikaa täydellisessä pimeydessä. Kului monta minuuttia, kunnes edessämme syttyi vihreä lamppu, joka valaisi sen alla olevan kahvan. Kävelin sen luo ja työnsin. Oven takana odotti kaksi mustiin, koko vartalon peittäviin pukuihin pukeutunutta hahmoa. Ovi sulkeutui takanamme yhtä hiljaisesti kuin oli auennutkin.

Hahmot astelivat luokseni, ja ennen kuin ehdin reagoida, oli toinen niistä pistänyt minua käteensä ilmestyneellä neulalla. Valahdin taakseni ilmestyneen hahmon käsivarsille, ja ennen kuin menetin tajuntani näin leveän hymyn Taatelin kasvonäytöllä. ’’Olisi pitänyt arvata’’, pääsi vielä huuliltani. Sitten kaikki pimeni.

***

Havahduin hitaasti elämäni pahimmasta krapulahourailusta. Mielessäni pyörivät robotit, kirjakasat, teollisuusalueet, ja tein nopeasti itselleni lupauksen siitä, että en enää ikinä koskisi alkoholiin. Tai ainakaan kolaholiin, ties mitä lisäaineita siihen oli sekoitettu sekoittamaan naiivin ostajan pää.

Koko kehoani särki, tai enemmänkin poltti. Vapisin, mutta en kyennyt liikuttamaan raajojani. Olinko mennyt kaiken lisäksi vielä halvaantumaan? Sain silmäni vaivoin auki, ja harmistuksekseni – ja kauhukseni – huomasin edessäni seisovan robotin. Tila, jossa olin ei näyttänyt ollenkaan hotellihuoneeltani, vaan teurastamolta. Erinäisiä koneita sekä tietotekniikkaa oli kaikkialla, ja vaalea lattia sekä seinät olivat värjäytyneet monista kohdista tummanpunaisiksi. Nurkassa oli muutama sanko täynnä valtavia lihankimpaleita, ja nyljettyjä nahkoja roikkui edessäni olevalla seinällä. Siristin silmiäni ja totesin niiden olevan ihmisennahkoja.

Vatsani päätti evakuoida sisältönsä, ja oksensin hallitsemattomasti päälleni. Vatsahappojen ja ruuan jämien koskettaessa minua kävi polte kehossani sietämättömäksi. Minut oli kahlittu, sidottu seinään. Sain päätäni hieman käännettyä vain huomatakseni, että iholleni oli tapahtunut jotain kauheaa. Se oli muuttunut aivan punaiseksi ja jänteväksi. Itse asiassa, se mitä luulin ihokseni, oli lihaani. Minut oli nyljetty, kirjaimellisesti.

Robotti puristeli kourassaan henkilölevyäni. Se oli erilainen kuin Taateli, paljon ihmismäisempi, notkeampi, pelottavampi, mutta kuten Taatelikin, se oli ulkoapäin alumiinia ja peltiä. Sen kasvonäyttö oli soikea ja tarkkaresoluutioinen. ’’Huomenta’’, se sihisi huvittuneena. Taateli ilmestyi sen takaa kiinnostunut ilme kasvonäytöllään. ’’Eikö se kuollutkaan’’, Taateli ihmetteli. ’’Pitää veren pysyä liikkuvaisena’’, toinen robotti pohti. Näkökenttääni ilmestyi vielä kolmas, näitä kahta vanhemman näköinen robotti. Se oli lähinnä kahdella jalalla kulkeva kuutio, jonka kasvonäyttö oli vanhan tietokoneen monitorin näköinen härpäke. Sen kädet olivat kaksi monimutkaista, hybridistä keppiä, ja niissä se kantoi epäilyttävästi ihosta tehdyltä näyttävää pukua. ’’Koh-ta sen voi... sammuttaa’’, vanhempi robotti sanoi hitaasti ojentaessaan puvun

Taatelille. ’’Ko-keile... se pitäisi ol-la nyt sopiva.’’ ’’Kiitos’’, virkkoi Taateli ja astui jalka kerrallaan sisälle pukuun. Se katosi hitaasti alastoman ihmishahmon sisälle, ja pian huomasin tuijottavani omaa kaksoisolentoani. Kulmikasta kaksoisolentoani. Vanha robotti veti Taatelin selässä olevan vetoketjun kiinni ja tarkasteli luomustaan ylpeänä. ’’Oi-kein hyvä.’’ ’’Mainio!’’ ’’Olet kuin Ma x Te’n macisti’’, nauroi roboteista modernein. Taateli, peilikuvani, nyökytteli iloisesti. ’’Nä-etkö?’’ vanha robotti kysyi ja asetteli kasvoistani tehtyä naamiota, kunnes sen takaa loistivat aivan liikaa omilta silmiltäni näyttävät digitaaliset kopiot. ’’Täydellisesti’’, tokaisi Taateli. Modernein robotti ojensi tälle henkilölevyni, ja Taateli kiinnitti sen lanteelleen, minun lanteelleni. Alaston robotti-minä venytteli jäseniään ja tanssahteli hieman ympäri huonetta. Liike oli särmikästä, mutta kukaan ei kiinnittäisi siihen huomiota ihmismassan keskellä. Vanhempi robotti toi Taatelille farkut ja t-paidan, ja pukeuduttuaan niihin olisi robotti voinut olla syntyjään aivan tavallinen ihminen. Robotit ihailivat aikaansaannostaan. Olin vähällä pyörtyä, mutta taistelin tuota tunnetta vastaan. Tämä oli jo liian absurdia ollakseen mahdollista – vai oliko sittenkään? Muistelin, mitä Taateli oli Marilynin jonossa sanonut Ma x Te’n macistista, ja kuinka olin koko keikan ajan pohtinut sitä, mikä tämä oikein oli. Olihan sen liike ollut välillä hieman kömpelöä, mutta en itsekään ollut mikään ballerina. Ja tuo moderni robotti liikkui sulavasti kuin kissa. Jos sen päällä olisi synteettistä – tai aitoa – ihoa, ei sitäkään voisi erottaa mitenkään ihmisestä... ’’Hei ihminen’’, kyseinen robotti huudahti yhtäkkiä. ’’Oot itse asiassa aika onnekas!’’ Miten niin, muodostin huulillani. Ääni hukkui syvälle kurkkuuni. ’’Sä tulet elämään ikuisesti’’, se sanoi ja nauroi ilkikurisesti. Kaksi muuta robottia yhtyivät remakkaan, ja pian koko huone kaikui mekaanisesta, mutta silti niin kammottavan inhimillisestä pilkasta.

Kipu kehossani kävi sietämättömäksi. Robotit huomasivat irvistelyni, ja Taateli astelikin eteeni kasvot ilmeettömänä. ’’Kauanko sitä verta pitää vielä pumpata? Haluaisin saada kasvomekanismin jo toimimaan’’, se sanoi suu liikkumattomana. Roboteista nykyaikaisin katsahti jonnekin yläpuolelleni. ’’Eiköhän tämä riitä’’, se sihahti. Jokin irtosi minusta, ja näin lattialle alleni muodostuneeseen verilammikkoon roiskahtavan paljon, aivan liian paljon punaista nestettä. Minua huimasi. Taatelin kasvot, omat kasvoni, tuijottivat minua. ’’Oli mukava tutustua’’, se sanoi. ’’Hyvä, että tuollaisia hyväuskoisia, empaattisia hölmöjä vielä löytyy huijattavaksi!’’ Taateli poistui hekotellen huoneesta. Vanha robotti seurasi sitä huterin, mutta silti niin varmoin liikkein. Lopulta olin kahdestaan viimeisen robotin kanssa. Se puuhasi jotain vierelläni, mutta en kyennyt enää kääntämään päätäni katsoakseni. Elämä valui koko ajan nopeammin ulos kehostani. ’’Jopas, kylläpäs aika rientää’’, se totesi huolettomasti. ’’Munkin pitää tästä poistua, mutta älä huoli, pian pääset, miten te ihmiset sanottekaan, lepoon?’’ Robotin käteen oli ilmestynyt kiiltävä, vanha, oikeita luoteja sylkevä pistooli. Sydämeni hakkasi liian lujaa etsiessään kehostani viimeisiä veren rippeitä. ’’Te jaksatte yllättävän pitkään kiemurrella, vaikka olisitte kuinka romuna’’, robotti sanoi. ’’On se omalla tavallaan kiehtovaakin, katsella kuinka elävä, orgaaninen koneisto yrittää keksiä keinoja selviytyäkseen. Pitää itsensä käynnissä, vältellä sammumista – meillä se on aika helppoa, kunhan muistaa aina välillä ladata akut. Ne on helppo vaihtaa.’’ Robotti naurahti. ’’Aivot ovat oikeastaan vaan aika huonosti suunniteltu tietokone, ne kun tuppaavat tuhoutumaan melko nopeasti.’’ Robotti katsoi kädessään olevaa asetta kuin kelloa. ’’Oli miten oli, mun on kiirehdittävä keikalle. Toinen ilta Marilynissa, katsos. Loppuunmyyty.’’ Ase kohosi kasvojeni eteen. En enää kuullut sen laukeavan.

J. S. Saari, 2019 ///

'Ropotti' on saatavilla myös fyysisenä painoksena neljän euron hintaan. Taateli suosittelee olemaan nopea, sillä näitä ei ole montaa kappaletta. LINKKI