Se tyyppi erottui joukosta jo noustessamme alukseen. Harmaan, surumielisen matkustajameren keskeltä kohonnut pitkä, värikkäästi pukeutunut hahmo pisti tietysti silmään – kaiken lisäksi se hymyili iloisesti. Kuka ihme hymyili karkotusmatkalla?
Ei mennyt kauaakaan, kun tiedossa oli jo ongelmia. Hilpeästi hymyilevä hujoppi sai muutaman kanssamatkustajansa suututettua ja pian alkoikin käsirysy, joka imi mukaansa kaikki lähellä seisoskelleet. Itse ehdin - onneksi - pöydän alle piiloon.
Hymyilevä hujoppi onnistui kuin varkain katoamaan tappelun tuoksinasta jättäen jälkeensä vain surullisia, hakattuja nyrkkisankareita.
Sen hymy ei laantunut. Seuraavat päivät hymyilevä hujoppi vietti yksikseen, istuskellen ikkunan edessä. Typerä virne kasvoillaan se katseli tähtiä ja supernovia. Sen huolettomuus hermostutti muita matkustajia, sai meidät kuiskimaan kirouksia ja välttelemään sen läheisyyttä. Haikailimme kuitenkin myös itsekin tähtien katselua, ainoaa muistoa menneestä vapaudesta.
Kerroksessamme oli kuitenkin vain yksi ikkunaa, joten tähdet olivat hymyilevän hujopin hallussa. Emme uskaltaneet viedä niitä siltä. Ilman tähtiä, jotain konkreettista merkkiä ulkomaailman olemassaolosta, oli vaikea olla ja pysyä järjissään.
Oltuamme noin viikon matkallamme alkoivat levottomuudet. Ensin kyseessä oli pientä tönimistä siellä täällä, mutta pian se yltyi täysmittaiseksi, väkivaltaiseksi taisteluksi. Ihmiset käyttivät kaikkea löytämäänsä irtotavaraa aseena. Itsekin sain inhan haavan päähäni iskeytyneestä tuolinjalasta.
Kaiken tämän keskellä hymyilevä hujoppi vain katseli tähtiään. Kukaan ei vahingossakaan lähestynyt sitä.
Kaikkialle kasautuvat ruumiit kerättiin wc-tiloihin, mistä
automaattijärjestelmät dumppasivat ne avaruuden äärettömyyteen. Levottomuuksien laannuttua matkustajien määrä oli romahtanut silminnähden. Myös hymyilevä hujoppi hylkäsi lopulta tähtensä ja alkoi kulkemaan meidän muiden keskellä pyhimyksen elkein. Karsitussa ihmisjoukossa sen hymy alkoi hiljalleen tarttumaan ja leviämään kuin kulkutauti, kunnes kaikki jäljellä olevat matkustajat olivat yhtä iloista sakkia – myös minä.
Seuraavana päivänä aluksen ilmalukot avattiin ja tyhjiö söi happemme.
Kuolimme kuitenkin onnellisina, kasvot ikuiseen hymyyn kivettyneinä.
J. S. Saari, 2019