Pöydällä makaava ruumis on kaikessa groteskiudessaan kaunis. Se voisi olla kuka tahansa, autoilijan murhaamaksi jäänyt pyöräilijä, henkirikoksen uhri, itsemurhan tehnyt nuori. Mutta se ei ole ihminen. Se ei ole ihminen, vaikka se siltä näyttää. Sen paljastavat pienet ulkoiset erot siellä täällä – neliskulmaiset korvat, littana nenä, ihon läpi kuultavat luut - ja hieman vääristyneet mittasuhteet. Ohimennen vilkaistessa noita eroja ei välttämättä edes huomaa, mutta katsoessa sitä pitkän sen ihmisyys alkaa hämärtymään ja tilalle tulee jotain… muuta.
Sen silmät ovat vain vaaleaa mössöä silmäkuoppien pohjalla, joka resonoi valon kanssa – taskulampun valo kimpoaa niistä ja maalaa varjoja huoneen seinille. Varjoja, jotka tuntuvat elävän.
Sisältä se on kuin mekin, lihaa, verta ja hermoratoja, mutta pakkaus on koottu eri tavoin. On kuin joku olisi paiskannut ihmisen sisälmykset halpaan kuoreen ja jättänyt ne sinne miten sattuu.
Keskeltä sen aivoja – jotka muistuttavat enemmän huokoista pesusientä kuin meidän painavaa ajatuskeskustaamme – kulkee musta hermokimppu sinne, missä vatsalaukun kuuluisi olla. Kun ruumis tuotiin tänne, tuo hermokimppu oli himmeä, vain juuri ja juuri erottuva, mutta nyt se on alkanut hieman hohtaa ja siitä versoaa juurien tapaan uusia, kasvimaisia kasvustoja, jotka kurottelevat sen ruumiin eri kolkkiin. Kuin elämänpuu.
Se on kuollut. Mutta silti se tuntuu elävän.
Ruumis ei haise kuten ruumiit yleensä. Sen sijaan se on melkein täysin hajuton – jos nenän vie oikein lähelle voi haistaa makean tuoksun. Kyllä, tämä ruumis tuoksuu eikä haise – ja se tuoksuu vieläpä kovin miellyttävältä!
Kärpäset karttelevat sitä. Ne lentävät sen luo, haluavat munia sen mätäneviin kudoksiin, mutta päästyään riittävän lähelle ne lopettavat surinansa ja kaartavat kovaa vauhtia kauas pois. Aivan kuin ruumis säteilisi jotain energiaa, joka saa nuo yleensä niin välinpitämättömät otukset matkoihinsa. Ne pörräävät mielenosoituksellisesti huoneen nurkissa, ja kärpäsiä kun ovat, yrittävät aina uudestaan, samoin lopputuloksin.
Energiasta puheenollen, ruumis välittää jonkin kaltaista heikkoa taajuutta, joka saa lähelle viedyt sähkölaitteet sammumaan – mutta vain, jos nämä ovat patteri- tai akkukäyttöisiä. Puhelimet ja kamerat simahtavat kuvia ottaessa, eikä taskulampullakaan pääse riittävän lähelle tutkimaan ruumiin outouksia. Sen vierelle onkin siksi siirretty valtavan tehokas hehkulamppu, joka kuumenee kuin aurinko ja työskentely sen alla on tuskallista ja hikistä.
Ruumis ei osoita minkäänlaisia hajoamisen merkkejä. Sen sijaan vaikuttaa, että se korjaisi itseään – musta hermokimppu kurottaa lonkeroitaan sinne, mistä ruumis on leikattu auki, mutta välttelee kohtaa, josta luoti meni sisään. Luoti, joka on sivupöydällä pienessä läpinäkyvässä lasipurkissa. Se oli uponnut syvälle laihaan ruumiiseen, ja repinyt matkallaan ruman aukon muuten niin kauniiseen olentoon. Sen yksinkertaiset kasvot ovat jähmettyneet hämmästyneeseen ilmeeseen, johon ne aina palaavat, vaikka kuinka pyrkisi sulkemaan sen suun tai hennot silmäluomet. Jopa sen vaaleat hiukset tuntuvat jähmettyneen koviksi kuin kuiva spagetti, mutta silti niitä pystyy liikuttelemaan. Se on… luonnotonta.
Mutta se luoti – jonka epätietoinen poliisi oli matkaan lähettänyt – oli uponnut aina sinne asti, missä olennon oletettava sydän oli. Vaikka poliisi oli tähdännyt alavatsaan, ei tämä ollut voinut tietää uudelleenjärjestellyistä sisäelimistä – sydämen kaltainen elin oli sattunut olemaan juuri lonkan kohdilla. Se oli räjähtänyt luodin voimasta kolmeksi kauniisti repeytyneeksi kappaleeksi, jotka oli leikattu irti ja asetettu niin ikään sivupöydälle. Kudos oli kovin sydämen kaltaista, mutta se tuntui aivan liian täydelliseltä – ei elämän tai roskaruuan arpia, vaan kauniin tummanpunainen seinämä.
Mihin tämä kaunis ruumis tarvitsi sydäntä? Sillä ei ollut verisuonia, eikä veren kaltaisesta nesteestä ollut jälkeäkään. Millä tämä olento toimi? Vatsassa kasvavan hermopuun voimallako?
Kaikki ruumiissa soti tieteellisiä käsityksiä vastaan. Sen ei missään tapauksessa olisi pitänyt kyetä olemaan olemassa, ei meidän maailmassamme. Ei ihmisten ja tuntemiemme organismien maailmassa. Silti se oli kävellyt kaduillamme, aivan kuin kuka tahansa muukin. Alastomana, liian kauniina, liian täydellisenä. Pelottavana.
Ja sitten se oli tapettu.
Oliko se kuollut? Oliko se ollut edes elossa? Hermokasvusto jatkoi ruumiin korjaamista, antoi oman mielipiteensä asiaan. Mutta kun tuota kasvustoa kosketti tai jos siitä leikkasi pienenkin palan tutkittavaksi, se käyttäytyi kuin kuivunut oksa. Kuivunut oksa, joka ei ollut koskaan elänytkään.
Ja silti se oli ihmetellyt näyteikkunan takana olleita kesävaatteita.
Tuntuu, että ruumis voisi hetkenä minä nousta pöydältä kummastunut ilme kasvoillaan ja kävellä ovesta ulos. Sisäelimet paljaana – on helppo kuvitella, kuinka ne molskahtaisivat kylmälle lattialle. Mutta silti ruumis jatkaisi matkaansa. Se ei tarvitse muuta kuin hermokimppunsa, elämänpuunsa.
Sillä se ei ole ihminen. Miksi siis se toimisi kuten me odottaisimme sen toimivan? Siksi sitä ei ole vielä virallisesti kirjattu kuolleeksi – keskeneräiseen raporttiin on kuolinaika ja -syy jätetty vielä tyhjäksi. Eikä niitä tulla koskaan varmaan täyttämäänkään.
On siis mahdotonta tietää, kuinka se kuoli. Jos se siis edes on kuollut. Sen elämän ja kuoleman välinen raja on mahdotonta määritellä. Ihmissilmin se on kuollut – se sai luodista ja kaatui liikkumattomana kadulle. Se ei hengitä, veri – jos sitä on edes ollut – ei virtaa, se ei osoita minkäänlaista reaktiota tai aivotoimintaa.
Hermokimppu sotii kaikkea tuota vastaan. Nyt se on jo luikerrellut peittämään ruumiin etuosaan leikatun aukon, tehnyt sen alle ohuen, mustan kuoren. Iho on viikattu siististi sivulle, siirretty ruumiinavauksen ajaksi pois tieltä. Iho, joka on sileämpää kuin kallein silkki, näyttää hieman väreilevän kuin tuulessa. Mutta tässä huoneessa ei kulje minkäänlaista ilmavirtaa – se on melkein tyhjiö, sillä kukaan ei tiedä levittääkö ruumis tauteja. Silti iho lepattaa, ehkä hermokimpun korjaavan voiman vaikutuksesta – ehkä se on vain näköharha.
Koko ruumis vaikuttaa näköharhalta. Mitä pidempään sitä katselee, sitä epäuskottavammalta se alkaa vaikuttaa. Se sulautuu huoneen tylsiin väreihin, on osa sitä. Ja vaikka sitä kuinka tarkastelee, ei se paljasta salaisuuksiaan – ei sitä kuka tai mikä se on, ei sitä mistä se on tullut, ei edes aitouttaan. Sen tallentaminen jälkipolville jää kynän ja paperin sekä epäluotettavien ihmisaivojen varaan, sillä kameralla siitä ei saa kuvia, ja valvontakamerassa se on vain loistava täplä keskellä pöytää. Jos kamera ei kykene sitä tallentamaan, niin eikö se silloin kerro jo sen epäuskottavuudesta, epäaitoudesta? Kamerahan ei valehtele, kuten ihmisen muisti.
Kadulla, johon ruumis ammuttiin, oli paljon kesänviettäjiä. Mutta vaikka silminnäkijöitä sen kuolemalle – tai kuolemaa jäljittelevälle tapahtumalle – on, ei siitä puhuta missään. Ei lehdissä, ei nettifoorumeille, ei edes kuppiloissa. Monet ottivat varmasti uututtaan kiiltävät, mutta silti jo vanhat kännykkänsä esille kuvatakseen tuon ruumiin, mutta missä olivat nuo kuvat ja videot nyt? Olivatko nekin vain epäselvää, hohtavaa valoa?
Muistivatko silminnäkijät ruumista? Oliko se enää kummitus muistojen sopukoissa, kuten niin moni muukin outo asia, joka unohtui yhtä nopeasti kuin se hetki, jona se oli olemassa, ja palaisi vain silloin tällöin etäisenä, häilyvänä aavekuvana silloin kun sitä vähiten odotti.
On totta, että moni tutkija on jo epäilevä ruumiin suhteen. He haluaisivat nähdä sen, mutta huoneeseen pääsee vain tarkoin valittu joukko ihmisiä. Kuka valitsi tämän joukon, se on yhtä epäselvää kuin ruumiin tarina.
Ilman tätä raporttia olisi hankala muistaa tuon kauniin ruumiin olemassaoloa, sillä katseeni nostaessa ei pöydällä ole mitään – tai ketään. Oliko siinä koskaan ruumista? Jäljellä on vain sivupöydällä oleva luoti ja tämä paperi.
Mutta uskooko kukaan kirjoittajaa?
J. S. Saari, 2021.