Short story: Noviisi

Oli hänen ensimmäinen päivänsä Valtion hommissa. Hän seurasi muita

noviiseja, kauniisti jonossa kulkevia nuorukaisia, läpi valtavan oviaukon ja asettui paikalleen Keskustossa. Hänen jalkojensa liittimiin porautuivat vahvat, monen sentin paksuiset ruuvit aina polviin asti estäen häntä liikkumasta. Metalli kutitti hieman niistä kohdista, missä se läpäisi luun upoten lihaskudokseen.

Hänen eteensä kohosi taso, jolla alkoi vilkkua numeroita

käsittämättömän nopeaan tahtiin. Hän tiesi jo mitä tehdä, ja vaikka homma oli kaikessa viheliäisyydessään eettisesti arveluttavaa, hoiti hän vastuunsa. Hän klikkaili punaiseksi merkittyjä numeroita ja sai palkkioksi miellyttävän piippauksen: näiden äänien nautinnollinen rytmikäs sointi kaikui Keskustossa rauhoittaen häntä ja muita noviiseja, kunnes he toimivat täysin automaattisesti.

Hän tiesi hyvin, mitä teki.

Tunnit kuluivat nopeasti yksinkertaisen tehtävän parissa. Numerot eivät periaatteessa merkinneet hänelle mitään, ne olivat hänelle täysin tuntemattomien ihmisten tunnuksia. Hän ei koskaan tapaisi näitä ihmisiä, varsinkaan sen jälkeen kun oli painanut heidän punaiseksi värjättyjä numeroitaan.

Yhtäkkiä hän huomasi edessään tutun, liian tutun numerosarjan. Hän oli jo melkein painamassa sitä, kunnes veti kätensä pois. Ruuvit hänen jaloissaan lähettivät pienen sähköpiikin muistutukseksi, että niskottelua ei siedettäisi. Hän katsoi tunnusta epäuskoisena kyynelten purskahtaessa hallitsemattomasti hänen silmäkulmistaan - kuin sipulia paloitellessa. Hän ei halunnut painaa tuota numeroa. Mitä tahansa muuta paitsi sitä.

Hän ei kuitenkaan voinut vastustella pitkään. Ruuveista lähtevät sähköiskut kävivät kivuliaammiksi, ja pian hän ei enää kyennyt kontrolloimaan käsiensä liikettä. Hänen sormensa iskeytyivät tasoa päin, painaen punaisen numeron kadoksiin. Kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

J. S. Saari, 2018