Short story: Kuusi
Se seisoo yksin. Askeleeni tuntuvat raskailta, kuin olisin tarponut tervassa. Lähestyn sitä pyöritellen mielessäni valmistelemaani anteeksipyyntöä.
‘’Moi’’, sanon ja väännän kasvoilleni väkinäisen hymyn. Se tuijottaa minua ilmeettömänä. Se ei halua minua luokseen. Eleettömyys viestii etten ole tervetullut.
Haluan vain korjata välimme, suhteemme. Haluan irti syyllisyydestä. Se ei kuitenkaan reagoi läsnäolooni, vaan seisoo paikallaan kuten seisoi silloinkin, kun paiskoin ovia ja syljin myrkkyä.
Se tuijottaa minua vaitonaisena. Miksei se voi ikinä laittaa vastaan, riidellä. Ehkä kaikki olisi toisin jos se olisi edes kerran älähtänyt minulle – ovathan pahimmat riidat aina juuri niitä, joissa toinen on hiljaa ja kuuntelee, hautoo vihaansa sekä sanojaan kuoressaan.
Haluaisin lyödä, mutta en voi enää lyödä lyötyä. Sormeni koukistuvat, puristuvat nyrkkiin, avautuvat taas hapuilemaan kosketusta.
‘’Sano jotain’’, karjahdan. Se ei edes katso minua silmiin.
Ennen kaikki oli toisin. Ennen olimme yhtä. Se antoi omaansa minulle, minä sille. Se antoi minulle kodin, minä sille rauhaa. Nyt se ei enää välitä. Nyt se on kuin minä, joka jossain vaiheessa unohti kuinka yhdessä ollaan. En puhunut, otin vain sen mitä tarvitsin. Se ei pistänyt vastaan vaan alistui. Se toivoi että muuttuisin, että rakkautemme hento liekki syttyisi uudelleen.
Mutta eihän niin tapahtunut, ja lopulta se kyllästyi odottamiseen. Ja nyt kun minä haluaisin kaiken tuskan jälkeen korjata kaiken, olen jo menettänyt sen.
On jo liian myöhäistä. Se ei ollut ensimmäiseni, mutta se on viimeiseni. Ja kun aurinko viimein laskee, se on poissa. Minä jään, mutta kuinka kauaksi?
‘’Sanoisit jotain’’, anelen.
Mutta kuusi on varistanut minut neulastensa lailla.
J. S. Saari, 2018